..siis mieheni pikkuveli, ei minun (ei minulla edes oo, haha - vaan kaksi isoveljeä). Tai oikeastaan hän tuli jo viime maanantaina ja tänään hän - vihdoinkin! - lähtee. Aika ruma alku, eikö olekin?

Ei silti - ei minulla periaatteessa ole mitään k.o. pikkuveljeä vastaan. Tulin tänne itkemään sotkua, jota hän jälkeensä jättää - ja yleensäkin tämmösestä ahdistuksesta, joka minulla ilmeisesti liittyy siihen, jos joku vieras tulee omaan kotiini sotkemaan. Paitsi että tähän asti ainoa henkilö, joka on meillä toistamiseen kyläillyt yhtä yötä pidempään on juuri k.o. pikkuveli, joten siitä johtuvat negatiiviset tunteet liittyvät lähinnä häneen.

Hän on kaksikymppinen nuori mies, joka tuli kotikunnaltaan käymään ja olemaan meillä, koska hänellä on tänään täällä pääsykokeet. Hän tuli jo viikko sitten, koska pääsi kaukaiselta kotikunnaltaan kaverin kyydissä, joten tuli halvemmaksi. Haluan korostaa, että hän on ihan normaali nuori henkilö, joka on ihan mukava ja kai fiksukin, ei mikään vetelehtijä vaan tervehenkinen nuori mies, joka harrastaa urheilua, pyrkii yliopistoon ja sitä paitsi aina välillä toimii meidän kissavahtina. Eli se, mitä tähän nyt kirjoitan, ei johdu mistään henkilökohtaisesta kaunasta. Ne ovat asioita, jotka johtuvat hänen kasvatuksesta, minun kasvatuksestani, ja myöskin erilaisista elinympäristöseikoista ja olosuhteista, joihin ehkä kumpikaan meistä ei pysty vaikuttamaan - ei ainakaan tietämättä siitä, että jostakin kiikastaa. Näin ollen näistä asioista ei aina ole ihan helppoa avautua suoraan henkilölle, jota ne koskevat, koska a) henkilö ei voi asialle mitään tai ei tee k.o. asioita tahallaan, joten tämmönen avautuminen aiheuttaisi vain pahaa mieltä, b) ongelma on osittain ihan vain minussa itsessäni (olen joissakin asioissa aika herkkä, ainakin toisten mielestä) ja c) se on yksinkertaisesti v-maista, jos pitää ruveta jotakuta haukkumaan ja komentelemaan. En tykkää.

Ehkä tällainen pohjustus nyt riittää ja voin vihdoinkin avautua kaikista vääryyksistä, joita minulle on tehty, ja purkaa tänne omaa pahaa mieltäni.

Ensinnäkin, tyypiltä puuttuu käytöstapoja ihan kokonaan. Hän juo kummallisesti ryystäen, muttei sillä tavoin kuin kuumia juomia juodaan huulilla ryystäen, vaan hän haukoo henkeä ja samlla juomaa sisään suu auki. Siitä lähtee todella inhottava ääni. Ja minua aina jännittää meneekö väärään kurkkuun ja joudunko antamaan sille ensiapua. Näin hän juo aina (myöskin kylmiä juomia), kai ei muulla tavoin juoda osaakaan. Lisäksi hän maiskuttelee syödessään kuin mikäkin sika. Se on TODELLA ihnottava. Minulle kotona opetettiin ettei maiskutella, koska se on äärimmäisen epäkohteliasta, ja sen myötä minulle onkin kehittynyt varsinainen ihottumarefleksi. Aina kun joudun vähänkin aikaa kuuntelemaan jonkun maiskuttelemista, minussa herää yllättävän vahva ja vastustamaton verihimo ja murha-ajatukset peittävät alleen kaiken muun. Tiedän, että tämä on niitä kasvatusjuttuja, koska miehenikin maiskuttelee syödessään. Mutta hänelle olen asiasta huomauttanut ja näen kyllä että hän yrittää syödä sillai tietoisesti, ettei se maiskuttelu olisi niin ankara. Lisäksi pikkuveli röyhtäilee kuin porsas. Ällöttävä, ärsyttävä, junttimainen tapa!

No niin, sitten: tyyppi ei osaa niistää nenää. Huomautin sille tasan kolme kertaa siitä. Kerroin mistä nenäliinat löytyy. Vastaus kuului että "en tarvitse". Herrajestas, jos mä oon nyt kolmatta tuntia joutunut kuuntelemaan sitä, kun vedät räkää takaisin ainakin kantapäähän asti, niin kai tarvitset!? Ei silti suostunut niistämään. OK, seuraavina päivinä hän ilmeisesti kovasti yritti olla tekemättä tätä räkätemppuaan, mutta ei se aina onnistunut. Ja rehellisesti - eikö olisi sekä paljon helpompaa, että paljon MUKAVAMPAA yksinkertaisesti niistää?? Maamiehet ja -naiset ovat jakaneet kanssani useamman kerran havainnon siitä, että suomalaiset eivät kuulemma harrasta niistämistä, joko eivät osaa tai eivät viitsi, vaan mieluummin vetävät räkää just tuolla tavalla. En koskaan yhtynyt niitten itkumiseen tästä aiheesta, koska en pidä yleistämisestä enkä onnekseni ollut ennen tähän asiaan erityisemmin törmännyt. Mutta tässä tapauksessa väkisinkin palaan tähän havaintoon ja mietin onko siinä ihan oikeasti perää? Ehkä hän ei tosiaan osaa. Voinen jättää mainitsematta että hän myöskin kaivaa nenää (enkä halua edes ajatella mihin kaikkialle hän sitä sitten pyyhkii).

Mitäs listalla seuraavaksi? Hän kuorsaa. Kuorsaaminen on aina ikävä juttu, ja tässä tapauksessa se liittyy toiseen ärsyttävään tapaan: hän makoilee sohvalla ottaen erittäin pitkiä päikkäreitä (vaikka kolme tuntia putkeen). Hän siis nukkuu yöt meidän vuodesohvalla olkkarissa, ja pitkin päivää hän makoilee normisohvalla vain siksi, että kielsin häntä jättämästä vuodesohvaa auki vaan käskin pistämään se aina kasaan. Anteeksi vaan mutta ei tää kämppä niin iso ole, enkä aio viikon ajan kiivetä avatun vuodesohvan yli aina kun haluan päästä olkkarista makkariin. Ja miksi makoileminen on ärsyttävä? Siis kuorsaamisen lisäksi? Minusta tuntuu jotenkin törkeältä jos joku tulee jonnekin kylään ja sitten viettää pitkiä aikoja sohvalla nukkuen. Varsinkin jos hänen pitäisi lukea pääsykokeisiin. Ja kun minä joudun häntä katsomaan, koska minun työpöytä (jonka ääressä vietän suurin osan ajasta) sijaitsee olohuoneessa. Ja muutenkin - eikö se oikeesti ole törkeää? Jos isäntäväki yrittää parastaan lukemisessa, isäntä kirjoittaa gradua, emäntä opiskelee päätöskokeeseen, ja vieras sen kun makoilee? Kuorsaamisesta puhumattakaan. Mun mielestä on.

No niin, seuraavaksi: hän ei pese hampaitaan (muusta henkilökohtaisesta hygieniasta en osaa sanoa - kyllä hän suihkussa käy lenkin jälkeen, mutta hammasharjan olemattomuus kylppärissä viikon ajan pistää ajattelemaan). Tästä olen sanonut miehelleni jo edellisenä kertana kun pikkuveli oli meillä. "Voisitko puhua hänelle tästä - jonain päivänä hän kiinnostuu tytöistä ym., eikä koskaan saa tietää miksei mikään tyttö huoli häntä.. koska kukaan ei kehtaa/viitsi sanoa toiselle ihmiselle 'sori vaan mut henkes haisee ku oisit syönyt koiranpaskaa aamiaiseks'. Jos sä isoveljenä puhut hänelle asiasta nyt, kun on vielä aika tehdä sille jotain, niin ehkä hän on sulle jonain päivänä äärettömän kiitollinen." No - kai hän asiasta mainitsi, mutta ujona suomalaisena miehenä ei ihan siihen tyyliin mitä olisin odottanut/kuvitellut. Eli ei tietenkään mennyt perille... Ehkä itse olisin osannut ottaa asia puheeksi tehokkaammin, mutta enhän minä voi! Olen hänelle kuitenkin puolivieras ihminen, ja pelkäänpä pahoin että jos sellaisena - ja vielä naisena - otan tämmösen suht arkan asian puheeksi, hän ottaa sen vain vittuiluna, tai häntä äärimmäisen nolottaa. Tai kumpaakin, mutta joka tapauksessa se ei mene hänelle jakeluun koska hän menee lukkoon saman tien.

Ja sitten viimeinen juttu - sotkeminen. Tyyppi on tottunut siihen että pudottaa tavarat kädestä minne sattuu ja jättää siihen - joko joku (äiti) korjaa ne, tai sitten ne jäävät sinne. Ja eihän se haittaa vaikka ne jääävätkin. Paitsi että MINUA haittaa. Tämä on minun kotini ja haluan että minun kotini on puhdas ja siisti. En halua, että keittiössä on jonkun toisen käyttämiä, pesemättömiä tiskejä, en halua avattua vuodesohvaa jonka päällä myttyyn poljettuja petivaatteita, en halua vaatemyttyjä toisella sohvalla, nojatuolilla, lattiala ja kirjahyllyillä. En halua sitäkään että asunnossa kävellään kengät jalassa ym.

Olen hänelle joistakin asioista sanonut (ainakin kenkien riisumisesta eteisessä ja omien tiskien tiskaamisesta jopa jo edellisenä kertana) ja aina on tapahtunut parannusta heti. Kyllä hän uskoo jos hänelle huomautetaan (paitsi se NIISTÄMINEN!!!), eikä hän ole tahallaan sellainen vaan ei yksinkertaisesti näe/tajua joitakin asioita, koska hänelle ei ole kotona opetettu niitä. Eli asia ei ole niin etten uskaltaisi hänelle sanoa mistään, tai että olisin sanonut mutta hän ei kuunnellut, ja siksi tulin tänne itkemään. Tarkoituksena on käsitellä täällä niitä negatiivisia tunteita, jotka tästä minulle aiheuttuvat.

Minua nimittäin ahdistaa sotku todella paljon. En ole mikään puhtausfriikki jolla olisi steriili koti, mutta haluan että tavarat ovat paikoillaan - ja kyllä jokaiselle tavaralle ihan oikeasti löytyy ikioma paikka - asiat ja huonekalut ovat kunnossa (ei rikki eikä likaisia ym.) ja asunto on järjestyksessä. Mukava, kotoisa, viihtyisä. Tämä on minulle äärimmäisen tärkeä, huomaan sen yhä enemmän. Ja kun joku tulee sotkemaan siihen järjestykseen ja siisteyteen, jonka minä olen luonut ja täten rakentanut itselleni siitä mukavan ja turvallisen paikan, tunnen voimakkaita ahdistuksen tunteita. Tiedän tasan tarkkaan mistä tämä johtuu. Olen luonteeltani siisteyttä ja järjestystä rakastava ihminen (ehkä se jotenkin auttaa pitämään edes jonkunlaista hallintaa ja valtaa sisäsen kaaokseni yli..?). Lapsuudenkotini oli kuitenkin aina todella sotkuinen ja itseasiassa likainenkin ja aina kaipasin sieltä pois. Koko nuoruuteni ajan haaveilin siitä, että kun minulla vihdoin on oma koti, se tulee olemaan siisti ja mukava, ja siellä on minulla hyvä olla. Sain kuitenkin odottaa tätä "omaa" (vuokrakämppähän tää on ja lisäksi joudutaan muuttamaan pois aika pian) kotia aika pitkään, ja sitä enemmän kai on minulle tärkeä että se saa olla sellainen miksi minä sitä aina kuvittelin. Lapsuudenkotini on edelleenkin sotkuinen ja likainen, ja nyt se on lisäksi pahasti kulunut ja ns. "puhkiasuttu". Eihän siellä kukaan jaksa enää laittaa paikat kuntoon ym. Ja niitä tavaramääriä, pölyä, villakoiria..! Jos arvoisa lukija on ikinä katsonut telkkarista tullutta sarjaa Himohamstraajat, niin ei ole sitä tasoa kaukana meikän lapsuudenkoti. Edelleenkin, kun menen siellä käymään, se on minulle yhtä tuskaa, koska minua ahdistaa se sotku niin paljon. Tai paljon pahempaahan kuin ennen se nykyään on, koska nyt olen tottunut asumaan omassa siistissä ja käyn siellä aika harvoin.

Ja jos nyt vielä palaan k.o. pikkuveljeen, niin minua myöskin jotenkin henkilökohtaisesti loukkaa se ettei hän kykene näkemään että jotakuta ei ehkä hanen sotkut kiinnosta. Siis jos mä olisin jossakin kylässä, niin minä en ikinä, EN IKINÄ, kehtaisi lähteä aamulla pois ja jättää vuodesohva auki petivaatemyttyineen kaikkineen, vaatekasoja sohvalla ja nojatuolissa ja yksittäisiä alusvaatekappaleita pitkin kämppää ripoteltuna. En IKINÄ! Joten minulle on tosi vaikea käsitellä sitä, että joku tekee niin minun omassa kodissani, koska minulle tämmönen asia on itsestäänselvyys. Osittain tämä ahdistus jouhtuu siitäkin, että  vaikka - kuten ylempänä mainitsin - olen hänelle joistakin asioista sanonut ja hän paransi tapojaan heti, silti koen tämmöisiä "sanomisia" vastenmielisiksi. En ole hyvä huomauttamaan ihmisille asioista, varsinkin jos kyseessä on minulle rakkaita ja läheisiä ihmisiä. Koen että satutan heitä jotenkin enkä halua aiheuttaa heille pahaa mieltä. Joten ahdistun siksi, että olosuhteet pakottavat minua muuttumaan haukkuvaksi, nalkuttavaksi akaksi, joka koko ajan komentelee ja huomauttelee asioista. Sellaiseksi nimittäin tunnen itseni kun joudun asioista sanomaan. En tiedä näkeekö pikkuveli minua sellaisena. Ehkä näkee, ehkä ei. Mutta koska minä EN HALUA olla sellainen, tietysti tunnen itseni juuri sellaiseksi, ja ahdistun siitä entistä enemmän.

Yritän kovasti pitää mielessä, ettei hän tee sitä ilkeyttään, vaan siksi koska hänelle ei ole opetettu siivoamaan jälkensä, joten hän ei yksinkertaisesti tajua eikä näe sitä. Yritän muistaa, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista minua vastaan. Mutta koska tämä yrittäminen ja itseäni muistuttaminen ei auta eikä se pysty karkottamaan ahdistuksen tunnetta, yritän auttaa itseäni tämän "terapeuttisen" tekstin avulla.

Ja siis, nämä asiat (käytöstavat, sotku ym.) ovat minun mielestäni väärin. Minun mielestäni. Tämä kaikki on, miten asioitten pitäisi olla minun mielestäni. Ja siksikin kirjoitan niistä tänne, jossa saan aina olla omaa mieltä ja aina oikeassa. Jotta ei tarvitsisi myrkyttää omalla mielipiteelläni minulle läheisiä, rakkaita ihmisiä.

Tältä erin,
Kyra Sisko