Rakas lukija!
Nyt sitten vihdoinkin pääsin hyppäämään, jee! Kaksi (vai oliko se jo kolme) viikkoa sitten kävin lentokentällä pitkästä aikaa. Silloin oli niin kova tuuli, etten ylös uskaltanut (puhumattakaan siitä että hyppymestari ei päästäisi minua vaikka uskaltaisinkin). Olin siis vain koko päivän siellä ja tuloksena oli pahasti palaneet päänahka ja korvani. Mutta eilen oli aivan loistavat kelit, joten nyt ei ole vain palanut iho (tällä kertaa myös selkä, käsivarret ja sääret) vaan myös kaksi hyppyä lisää hyppypäiväkirjassani.
Ensimmäisen kerran menin hyppäämään yksin, mikä oli aika iso juttu minulle. Minua kuin niin pelottaa se uloshyppy, että on aina kauhian lohduttavaa ja turvallisen oloista kun hyppään mestarin kanssa, joka menee ensin ovelle ja vetää minut ulos. Mutta tällä kertaa oli mentävä yksin (ensinnäkin mestari ei päässyt mukaan kun oli kouluttamassa alokkaita, ja ajattelin kanssa että pakkohan minun on yksinkin uskaltaa hypätä!) ja oli se ihan tosi kiva. Koneessa oli rento ilmapiiri eikä minua niin paljon jännittänytkään, vaikka se oli eka hyppy reilun puolen vuoden jälkeen. Uloshyppy meni hyvin (hyppäsin toki delta-asentoon kun en osaa sukellusuloshyppyä enkä uskalla kokeillakaan) ja vapaassa yritin treenata käännöksiä (ne meni hyvin), etuvolttia (sekin meni suht hyvin) ja liukumista ja perääntymistä (ne eivät menneet niin hyvin).
Tarkoituksena oli aukaista varjo noin 1400:ssa metrissä. Meitsin paketissa kun oli tämä KAP-niminen venäläinen turvallisuusjärjestelmä, joka on säädetty tietyksi korkeudeksi, jossa se laukaisee. Jos päävarjo ei ole silloin vielä auki, se aukeaa KAPin laukaistua. Oletin, että KAP on säädetty 1200:ksi tai 1000:ksi niin kuin se yleensä on. Vaan se olikin säädetty 1500:ksi! Joten en ehtinyt kuin vilkaista korkeusmittaria, huomata korkeuden 1500 metriä ja todeta, että onhan tässä vielä aikaa, ja jo roikuin varjolla. Kääk! Ei ole mitenkään kivaa, kun varjon aukaisee KAP eikä hyppääjä itse, eikä todellakaan 1500:ssa! Siinä meitsi sitten kiroili ääneen ja roikkui ikuisuuden varjolla. Loppujen lopuksi se oli ihan kivaa, koska olin aika korkealla ja pääsin varjolla lentelemään pilvissä, mikä on mun lempi juttu varjolla (joka tosin onnistuu vain harvoin).
Muuten varjolla lento oli todella kiva, paitsi että jossain 200:ssa minua alkoi oksettaa, ja pahastikin. Maha kääntyi nurin kaksi kertaa, mutta jotenkin onnistuin olla oksentamatta! Se oli kyllä todella iljettava tunne. En ole varma oliko sillä osuutta alastuloon joka oli varsin kova – mutta pikemminkin se oli taas se sama ongelma: meitsi kun ei oikein osaa arvata korkeutta, joten aloin jarruttaa liian aikaisin. Sitten lopetin, kun huomasin, että olen vieläkin liian korkealla loppuvedoksi. Sitten aloin jatkua jarruttamista, mutta silti putosin maahan aika kovaa. Oli kai siinä myös pieni (tai ehkä isompikin) turbulenssi, mutta pääongelma on varmaan se, että meitsi ei vaan osaa laskeutua..d:-( Jälkeenpäin molemmat mestarini (tosin erikseen) totesivat minulle, että jarrutusvaiheessa jopa nostin käsivarret takaisin ylös (en ollut edes tietoinen siitä, mutta pakkohan sen olla totta kun kaikki näki sen) ja sen takia tulin sitten maahan niin nopeesti. Auts.
Se oli siis eka hyppy. Toka oli sitten RW-2 mestarin kanssa, mikä tiesi 8kg-painoiset painoliivit, että meillä olisi edes mahdollisuus pysyä samalla tasolla, mestari kun on minua kaksi kertaa painavampi. Kaiki meni kuitenkin hyvin, uloshyppy oli moiteeton ja vapaassa harjoittelin käännöksiä ja liukua. Käännökseni olivat liian jyrkiä ja aina vaan menin yli, joten piti tehdä kaksi käännöstä yhden sijasta. Siinä yteydessä potkaisin mestarin käteen aika kovaa, mut joo. Sitten mestari näytti minulle, miten hän tekee taka- ja etuvolttia (tosin en ehtinyt edes huomata, saati sitten panna muistiin miten hän ne tekee), jonka jälkeen liu´uimme lähelle ja minä pääsin mestarin ylle. Se merkitsi nosteen menettämistä, jonka seurauksena putosin mestarin päälle. Siten menin takavoltiin ja olin ylpeä kun sain liikkeen hillityksi ja palasin vakaa-asentoon! Sitten jo purimme ”kuvion” ja aukaisimme varjomme. Minä aukaisin kai 1400:ssa, kun olin vieläkin ihan sekaisin siitä KAPista enkä muistannut että 1200 olisi riittänyt. Mutta ei haittanut, varjolla lento oli kiva ja alastulo ihana, pehmeä ja jaloille! Se siis oli ihanan päivän päätös (tai oikeastaan päivä päättyi siihen, että sain hyvän hinnan varjon lainaamisesta ja hypyt siis tulivat halvemmaksi, mikä oli ihana sekin) – ja minä odotan innolla seuraavaa viikonloppua! Jospa se olisi edes yhtä onnistunut.
Sitten lisää. Pidä huolta,
t. kyra.sisko
