Tein tänään toivottavasti hyvän teon. "Toivottavasti" koska en ole varma lopputuloksesta. Aamulenkillä kun juoksin tavallista reittiäni, yhdessä kohtaa huomasin maassa olevan esineen kun juoksin siitä ohi. Ajattelin "jahas, mitä se täällä on maassa", mutten pysähtynyt katsomaan vaan jatkoin juoksua. Tulin muutaman mutkan taakse, oisko n. 300-400 metriä siitä paikasta, kun huomasin edelläni kävelevän naisen, joka meni tienreunaa ja katseli tarkkaavaisesti maata, ilmeisesti jotakin etsien. "Hei, etsitkö jotakin, oletko pudottanut jotain?" "Joo, sellaisen rannekkeen..." "Aijaa, se makaa tuolla vähän matkan päästä maassa, siellä hiekkätiellä. Toivottavasti kukaan ei ehtinyt poimia sitä." "Voi, kiitos!"

Toivon, että nainen on rannekkeensa löytänyt. Olen itsekin koruihmisiä ja omistan muutaman vajaan korviksen, joka on hukannut toverinsa.

Tämä on tällainen pienoinen välikohtaus jollaisia sattuu. Mutta jäin ihmettelmään ja pohtimaan sitä miten elämämme muuttuvat ja muokkautuvat juuri tällaisia pieniä tapahtumia myöten. Tämä nainen, jota en olisi muuten varmaan huomannutkaan enkä häntä huomenna enää muistaisi, nyt tavallaan tuli osaksi minun elämääni. Elämämmehän ovat loppujen lopuksi muistojen ja kokemusten summa. Kun tulin kotiin ja kävin suihkussa, mietin että "Voi ei, löytyiköhän hän sen..." ja "Minun olisi pitänyt paremmin selittää hänelle missä päin se ranneke oli..." ja "Ehkä minun olisi pitänyt itse mennä - tai vaikka juostakin, olinhan juoksulenkillä - sinne takaisin, koska minä sen varmemmin löytäisin..." Ja hänestä ja hänen rannekkeestaan yhtäkkiä tuli minulle jotenkin tärkeitä, ehkä vain vähän ja pikku hetkeksi, mutta silti. Ja samalla tavalla kai minäkin nyt tulin osaksi tämän naisen elämää, astuin hänen kokemusmaailmaan ja kai jään vähäksi aikaa elämään hänen henkilökohtiseen maailmaan.

Jännää, eiks oo?

T. Kyra Sisko