Heipparalla,

tässä sitä taas ollaan, kirjoittamassa blogia. Ehkä. Olen viime aikoina lueskellut muitten blogeja (lähinnä au-pair -tyttöjen kokemuksia eri maissa) ja jotenkin tuli ikävä tätä. Hassua että tämä on edelleen olemassa, jotenkin odotin ettei tätä enää löydy, ja joudun (pääsen?) aloittamaan uudestaan puhtaalta pöydältä. Eipä vissiin.:)

Niin ja sitten se, että on ollut erilaisia ehkä vähän kipeitä tunteita, joille ei ole mitään erityistä syytä, ehkä se on normaalia.. En kuitenkaan tiedä, mitä niille oikein tekisin. Eikä ole ketään kenelle voisin niistä kertoa (lue: haluaisin). Ehkä tämä suht-koht anonyymi tila tässä sitten osoittautuu oivalliseksi paikaksi vuodattamaan. Haha.

Minulla siis on kaikki hyvin - minulla kun on tapana suhteuttaa omaa hyvnivointitasoa muihin ihmisiin, joista olen varma että minulla menee paremmin kuin heillä (esimerkiksi vaikkapa Lähi-idän naiset, Pohjois-Korean mielipidevangit ym.), niin tuntuu paljon paremmalta.:) Ei ku oikeesti, mulla on kaikki hyvin. Ja silti tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, ikään kuin ei riittäisi. Tai ehkä kateutta, että toisilla on jotakin mikä minulla ei (rahaa? vapautta? ystäviä? kissa? koira? en tiedä, ei mitään konkreettista) - ja jos niin on, olen vihainen itselleni siitä. En halua olla kateellinen. En varsinkaan ilman kunnon syyttä. On vain jotenkin kummallisesti ikävä. Haluaisin matkustaa jonnekin (lue: Irlantiin), muuttaa pois, mikä on tyhmää koska asun ihanassa maassa, jonka olen itse valinnut ja jossa halusin asua. Sitä paitsi muutin hiljättäin toiseen kaupunkiin, kivalle paikalle, kauniiseen asuntoon. Enkä ihan oikeasti halua muuttaa täältä mihinkään.

Mutta silti. Haluaisin muuttaa vaikkapa Dubliniin (olen aina rakastanut Irlantia, olen jopa vähän opiskellut iiriä ja haluaisin joskus palata siihen, vaikka sille ei kylläkään olisi mitään käyttöä..), liikkua vanhoissa kivisissä kujissa, juoda Beamishiä (sekin on pötyä - vihaan olutta enkä ikinä joisi sitä) ja jutella iiriksi paikallisten kanssa (jotka IHAN TAKUUVARMASTI puhuvat kaikki sujuvaa iiriä, hah hah). Haluaisin elää sellaisessa ympäristössä, jota ei ole olemassa enää missään - joten miksi ei vaan voi jotenkin järjellä työntää sivuun tunteita, jotka koituvat tämmösistä tyhmistä ja epärealistisista kuvitelmista? Kerropa se.

Eikä tällaisesta epämääräisestä kaipuusta oikein voi eikä halua puhua läheisilleen. Koska ei halua saada niitä tuntemaan etteivät he riitä, ettei minulla ole kaikki hyvin, että haluan jotakin parempaa.. Kun ei se niin ole. Onneksi on saatavilla lähes rajattomasti tätä kyber-tilaa, johon voi sylkeä kaikkea mitä ei uskalla ääneen lausua.

Ehkä mä tuun taas tänne kirjoittamaan. Ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä, ehkä toisen kahden vuoden päästä (niin kauanhan on sitten viime kirjoituksen).

Siihen asti: be good! (Jotenkin tykkään tästä.)

Kyra Sisko